Kyösti-Pyösti, Pöysti, Pösti, Kösti, Köpi, Kyöpä, Kyösti-Kenguru, PissiMirri, Tartsan, Neekeripoika, Pyöveli...Rakkaalla kissalla on monta nimeä. Tai oli.

Kyösti tuli elämääni kesäkuussa 1999 alaikäisenä noin 8-viikkoisena rimpulana silloista löytöeläinsuojaa hoitaneelta Moilasen Annelta. Mustankukertava pentu oli sisaruksensa kanssa löytynyt kerrostalon pyörävarastosta. Toisella pennuista oli paha napatyrä, eikä sitä voitu sijoittaa uuteen kotiin vaan se pääsi kissojen taivaaseen jo ihan pikkuisena. Kyösti oli Annen mukaan aloittanut pissimirrin uransa jo hyvissä ajoin pissaamalla kuivaruokakuppiin joka oli ollut ikkunalaudalla. Pentuaika meni kuitenkin uudessa kodissa hyvin, vaikkakin Kyösti oli alusta asti kovaääninen (etenkin öisin), eikä ääni ollut koskaan kaunis 'mau' vaan 'mräääy' tai 'mooooooaaaauuuoouuu'.

Hillitöntä ylimääräenergiaa purkamaan Kyöstille hankittiin loppukesästä kaveriksi Väinö, joka saikin alkuaikoina melkoista kyyditystä isoveikaltaan.

Kaveruksia kollipojista tuli kuitenkin muutamassa viikossa. Alusta asti oli selvää, että Kyösti oli pomo, vaikkakin viime vuosina Kyöstin sairastellessa Väinö kyllä välillä yritti pyrkiä lauman jehuksi.

Kyösti ehti asua kanssani neljässä eri asunnossa, kahdessa väliaikaismajoituksessa ja ja kolmessa eri perhekokoonpanossa. Lisäksi Kyösti vieraili isäni omakotitalossa ja etenkin sen pihamaalla niin kauan kuin se oli mahdollista. Ryhmäpuutarhamökkimme oli Kyöstin lempiasunto, ja sen pihalle Köstiläisemme viime perjantaina sitten haudattiinkin.

Kyöstin persoonallisia tapoja oli mm. hampaiden narskuttelu niin huomionkerjäystarkoituksessa, ärsyyntymisen ilmaisemiskeinona kuin jänniä hajuja ja makuja tutkiskellessakin:

Kyöstillä oli myös erinomainen kyky vääntää naama ihmeellisiin ilmeisiin juuri kun kameran laukaisijaa painettiin, ja siitä sekä Kyöstin turkin erikoisesta 'musta savu' väristä johtuen Kyöstistä oli todella vaikea saada otettua hyviä kuvia. Päällyskarvan ollessa musta ja aluskarvan harmaa Kyösti näyttää lähes kaikissa kuvissa enemmän tai vähemmän kulahtaneelta, vaikka turkki olisikin ollut priimakunnossa.

Useimpien kissojen tapaan Kyösti rakasti ulkoilua (paitsi kylmällä tai sateisella säällä). Meillä ulkoilu on kuitenkin omistajan hermojen säästämiseksi tapahtunut aina valjaissa ja flexissä, mikä on sopinut myös kaikille kissoille oikein hyvin.

Paitsi Väinön pomo, Kyösti oli alusta alkaen myös perheeseemme tunkeutuneiden koirien pomo. Jopa aikuisiällä Hilma-pinserimme kunnioitti Kyöstiä, vaikka se kahta muuta kissaamme välillä retuuttaakin vähän liikaa. Tiivis katse kohti koiraa ja matala 'määr' -ääni useimmiten riittivät kertomaan kuka on pomo ja kenen turkkiin ei ällöllä koiran kielellä kosketa, ja jos ensimmäinen vihje ei riittänyt niin salaman nopea tassu tarkasti itsetuhoisen koiran kuonoon tähdättynä toimi taatusti.

Kyösti rakasti pahvilaatikoita. Paitsi että niissä oli kiva piileskellä, niiden reunoja oli kiva rämpyttää minuuttikaupalla, ja mieluiten niin, että reuna napsahti joka rämpäytyksellä omaan leukaan. Jos pahvia ei voinut rämpyttää, sitä pystyi ainakin nuoleskelemaan, nykertämään silpuksi hampailla ja narkustellemaan sen tuoksulle. Tai pissimään sen sisälle. Myös etenkin hikisten (alus)vaatteiden nuoleskelu oli Kyöstistä varsin viihdyttävää toimintaa. Viimeisen puolen vuoden aikana Kyösti tykkäsi myös latkia kokista, joka siltä luonnollisesti kiellettiin, ja kiellosta loukkaantuneena Kyösti käänti takapuolensa kokistuoppiin ja pissi sitä vasten...

Pissivaivat sitten koituivatkin lopulta Kyöstin kohtaloksi. Struviittikiteitä sillä todettiin vuonna 2003, ja erityisruokavaliolla ja satunnaisten pissatulehdusten antibioottihoidoilla tilanne saatiinkin pysymään aika hyvin hallinnassa. Vuonna 2005 struviittikiteiden tilalle tuli kalsiumoksalaattikiteitä, ja niiden seurauksena myös kiviä. Kyseisiä kiviä ei struviittien tapaan saada erityisruokavaliolla liuotettua, eikä ennaltaehkäiseväkään ruokavalio Kyöstin kohdalla toiminut. Kahteen otteeseen kivet leikattiin pois, ja muutamia kertoja pienempiä kiviä yritettiin saada katetroimalla ja rakkohuuhtelulla poistettua.

Perjantaina kuvittelin edessä olevan taas katetrointioperaation, mutta eläinlääkärin epäilyjen takia päädyttiin laparotomiaan, jossa todettiin rakon ympärille ja sisälle muodostuneen paljon kasvain- ja/tai arpikudosta, joka esti täysin rakon normaalin laajenemisen. Pikkuiset pissit eivät siis johtuneetkaan pelkästään kivistä, joita niitäkin rakossa kyllä oli, vaan rakko ei yksinkertaisesti pystynyt pitämään sisällään ruokalusikallista enempää virtsaa kerrallaan. Kyöstiä ei enää herätetty anestesiasta.

Pahimmalle tuntuu, kun minulla ei ole mitään erityistä muistikuvaa viimeisen viikon tekemisistäni Kyöstin kanssa. Ulkoilut lopettiin jo muutama kuukausi sitten viilenneiden ilmojen ja pissitulehdusalttiuden takia, joten pihallakaan ei Kyösti päässyt viimeisinä päivinään käymään. Maanantaina muistan syöttäneeni sille lihaa lautaseltani, ja silitelleeni sohvan selkänojalla. Kyösti ei ikinä koskaan vahingossakaan tullut syliin silitettäväksi, mutta vierelle kyllä, ja jos silitystä ei automaattisesti herunut niin sitä kerjättiin päällä kovasti pökkäisemällä tai viimeisenä keinona vaativasti hampailla näykkäisemällä. 

Viimeisellä viikolla hoidin ruokinnan ja laatikoiden putsauksen normaalisti, ja totesin pissien olevan taas pieniä ja huomasin niitä olevan myös jonkin verran väärissä paikoissa. Jos olisin tiennyt vieväni Kyöstiä lääkäriin viimeistä kertaa, olisin lellinyt sitä kielletyillä herkkuruuilla, kulkenut narun jatkona lähimetsissä ja rapsutellut, rapsutellut ja rapsutellut. Tietyissä tilanteissa, mm. pihan ovea avatessa, melkein kuulen vieläkin tassujen kiireisen kipityksen ja vaativan "MRÄÄÄ" (=mä kans tuun ulos) karjaisun...

Kiitos Lempi-Kyöstillemme monesta mahtavasta, joskin toisinaan myös hermoja raastavasta, vuodesta koko lauman puolesta.